Tiedän, en halua ottaa kantaa.

Juurilla on ahdasta.

Kaikki tästä on yl(e)istys.

Kaikille kuuluu sisäinen Otaniemi.

Sitten?

Kuka sitten on runoilija?

Irvailija teeskentelee myötähäpeää, uskottelee sen todistavan jostain. Mitä me teemme sillä?

ymmärtää
hämärtää

hämärtää
ymmärtää

Jos runoilija ei kirjoita itsestään niin kuka sitten?

Voinko löytää itseni toisen luota?

Kirjoittamisesta on tullut minulle vetäytymisen tapa, vaikka se voisi olla muuta.

Kummallista, miten runolliselta tuntuu enin siitä, mitä saatan hajamielisesti hokea itselleni itsekseni.

(Itserakkautta eittämättä.)

Ajatus on vanha mies, joka ei ole sukulainen.

Et voi astua kahdesti samaan virkaan.


Et voi astua samaan virkaan kahta kertaa.

Miten on kaikista maailman asioista mahdollista vihata toisia ihmisiä, ja useita kerralla?

Pelkkä saman lauseen toisto pienin variantein voi aforistiikassa luoda vaikutelman, että turhamainen kirjoittaja haluaa "patentoida" kaikki muunnelmat. Turhamainen kirjoittaja tietenkin keskittyy välttelemään kompromettoivia vaikutelmia.

Ulos, kirkastoon!

Kaksi pahaa: vainoharhat ja myötähäpeä.

Nuorta suojelee vain ennakkoluulo.

Jokaisen idean ei tarvitse olla kirkas.

Mutta jos oma ajatus ei tunnu siltä, se ei ole.

Isäntaivaallisuus; isänmaallisuus.

Kuoleman voitto,
usko tähän eroon.

Aina sama: val(i)taan kuolematon, kuollut.

Ei mahdu järkeen. Ei näe järkeään pidemmälle.