”Uskon itseeni. Katsotaan, mihin se riittää.”

Väkisinkin sitä tulkitsee ja aina jotenkin väärin.

Voiko omasta mielivaltaisuudestaan tietoinen ilmaisu olla poliittista?

Olenko onnistunut vai epäonnistunut, jos minua on vaikea lokeroida?

Kulttuurin kuluttaja kuulostaa maaperän köyhdyttäjältä.

 Läheltä kuultuna satakielikin on sotakieli.

Vastustan kaunisteltua matalamielisyyttä ja sorrun siihen itse. Tämä on totuus kaikesta mitä teen.

Vaatimuslista ei synnytä loistoa. 

Tiedän tämän mutta vaadin silti.

Ahkeran sanankäyttäjän tunnistaa laiskoista sanoista.

 Voiko kirjoittamalla vapautua vaiko vain sotkeutua?

Jotain aavistuksen falskia siinä aina on, kun ulkopuolisuuden kokemukset yhdistävät meidät.

Näinä aikoina tarkoitus näyttää pyhittävän keinot. Sukupolvellani ei ollut sellaista.

Luultavimmin olen osa ongelmaa, joka on osa minua.

Kaikki arvostavat omaperäisyyttä paitsi koulukiusaajat ja yhteiskunta.

Elämä jakautuu kahteen jaksoon, joista toisessa on useammin liian nuori kuin liian vanha ja toisessa toisinpäin.

Tarvitsen vain sen verran valtaa ja julkisuutta, 

että kaikki näkevät, miten viisaasti olen hiljaa.

Osallistumalla taloudelliseen toimintaan yksilö tai yhteisö pyrkii kohentamaan tai ylläpitämään elin- tai kuolintasoaan.

Aina voi sanoa kevyemmin, tarkemmin, omaehtoisemmin.

Olen taipuvainen ajattelemaan, että ihmiselämän tarkoitus on ajatella enemmän – lisäys: tai toisin – kuin on tarpeen tai hyödyllistä.

 Aina mieluummin epävarma kuin pelon sekoittama.