Miten kertoisit tarinan naiivista kaksoisagentista, joka vuoroin vakuuttuu toisen vallan asiasta ja vuoroin toisen?

 Tavisten valtakunta on jo täällä.

 Millainen olisi ainutkertaisuuksien yhteiskunta?

En lakkaa ihmettelemästä.

Uskon siis merkillisyyteen. 

 Mielipide lyhytnäköinen, taide pitkä.

Kun leikin sanoilla, mietin sivistyksen perusteita.

Haluaisin olla radikaalin naiivi, mutta miksi?

On outoa ja vieraannuttavaa olla ammatikseen tietoinen.

Teen asiat vaikeilla tavoilla. Se kannattelee minua vaikkei kannata.

Vapaa taiteilija olisi vapaampi kuin unissaan.

 Tavoittelen omaperäisyyttä. Olen siis klisee.

 Lyyrinen? Lähes nyt.

Ajatuksen tasolla, monessa mielessä.

Toisinaan peilistä näkyy läpi ja soperrus puristuu sanoiksi vaivoin.

Vaikea mieli, tahto, tahtoo, mielii vaikeaa.

Tajuisuus on vaikeaa, jos mielii tajuta kaiken.

Runous ei ole merkittävää, runous merkitsee,

minkä vain, mitä vain.

Vaikealta tuntuisi kuvitella ihminen, joka ei usko uniinsa edes sen vertaa, että pitäisi niissä niissä näyttäytyviä aihepiirejä merkityksellisinä.

Valta näkyy siinä, mihin yksilön on sopeuduttava. Siinäkin se näkyy, milloin näin sopii väittää ja milloin ei.

Kenties monikin etsii tietoa siinä toivossa, että se rajoittaisi mahdollisuuksia ajatella toisin.

Elottomuuden

monimuotoisuudesta

lumihiutaleet.

Pelottaa, että tarvitsemani yksinäisyys pelottaa paljon enemmän niitä, jotka tarvitsevat minua, kuin niitä, jotka eivät tarvitse. Ja tämä pätee sekä sisäiseen maailmaani että ulkoiseen.

Kirjani tunnetaan huonosti. Luultavasti niissä on jotain, mikä ei tahdo tulla tunnetuksi.

Vaikka (ja koska) kielenkäytössäni on kansanomaisia ja holtittomia piirteitä, tunnen hyvän maun kalterit ympärilläni. Jos tekstini onnistuu puhuttelemaan, alan epäillä epäonnistuneeni.

 Täydellisyyttä tulee lähestyä vaivihkaa.

Vierastan tärkeyttä, tärkeys turruttaa. Tärkeys on karkeasyistä, syistä karkeaa.

 Mitä tahdon tehdä? Kysyä kauniisti.

Julkisuus on valtaa. Se turmelee niin ihmisen kuin asiankin.

 ”Uskon itseeni. Katsotaan, mihin se riittää.”

Väkisinkin sitä tulkitsee ja aina jotenkin väärin.

Voiko omasta mielivaltaisuudestaan tietoinen ilmaisu olla poliittista?

Olenko onnistunut vai epäonnistunut, jos minua on vaikea lokeroida?

Kulttuurin kuluttaja kuulostaa maaperän köyhdyttäjältä.