Tavoittelen omaperäisyyttä. Olen siis klisee.

 Lyyrinen? Lähes nyt.

Ajatuksen tasolla, monessa mielessä.

Toisinaan peilistä näkyy läpi ja soperrus puristuu sanoiksi vaivoin.

Vaikea mieli, tahto, tahtoo, mielii vaikeaa.

Tajuisuus on vaikeaa, jos mielii tajuta kaiken.

Runous ei ole merkittävää, runous merkitsee,

minkä vain, mitä vain.

Vaikealta tuntuisi kuvitella ihminen, joka ei usko uniinsa edes sen vertaa, että pitäisi niissä niissä näyttäytyviä aihepiirejä merkityksellisinä.

Valta näkyy siinä, mihin yksilön on sopeuduttava. Siinäkin se näkyy, milloin näin sopii väittää ja milloin ei.

Kenties monikin etsii tietoa siinä toivossa, että se rajoittaisi mahdollisuuksia ajatella toisin.

Elottomuuden

monimuotoisuudesta

lumihiutaleet.

Pelottaa, että tarvitsemani yksinäisyys pelottaa paljon enenmän niitä, jotka tarvitsevat minua, kuin niitä, jotka eivät tarvitse. Ja tämä pätee sekä sisäiseen maailmaani että ulkoiseen.

Kirjani tunnetaan huonosti. Luultavasti niissä on jotain, mikä ei tahdo tulla tunnetuksi.

Vaikka (ja koska) kielenkäytössäni on kansanomaisia ja holtittomia piirteitä, tunnen hyvän maun kalterit ympärilläni. Jos tekstini onnistuu puhuttelemaan, alan epäillä epäonnistuneeni.

 Täydellisyyttä tulee lähestyä vaivihkaa.

Vierastan tärkeyttä, tärkeys turruttaa. Tärkeys on karkeasyistä, syistä karkeaa.

 Mitä tahdon tehdä? Kysyä kauniisti.

Julkisuus on valtaa. Se turmelee niin ihmisen kuin asiankin.