Valta puhuu, kun kieli kuolee.

 Avoimuus on muodissa ja myy uusia naamioita.

Eikö ihmisten todellisuus ole koko maailmankaikkeus ihmeineen?

Yritän olla kysymättä, onko minulla sanottavaa. Minussa on sanovaa.

Teksti, johon voin uskoa nyt, on teksti, jolla on kyky muistuttaa.

Pahuus on sen lajin heikkoutta, paha on sen lajin heikkous, joka näkee hyvän heikkoutena.

Etsin yksityisöä.

Metelin alla kirjallisuus jupisee itsekseen.

Monisuhteisin on kieli.

Aloittamalla rajoittaa ja toisinpäin.

Se, mikä ajatuksen nopeudesta jäi jäljelle, jää jälkeen.

Minkä tahansa kaupungin millä tahansa kadulla voit ajatella mitä tahansa ajattelijaa mistä kulmasta tahansa.

 Tyrkytys myrkyttää.

Tietokirjallisuuden kriisi on syvä muttei niin syvä kuin tietomusiikin.

Älä huoli, en kiteytä mitään elävää.

Miten kertoisit tarinan naiivista kaksoisagentista, joka vuoroin vakuuttuu toisen vallan asiasta ja vuoroin toisen?

 Tavisten valtakunta on jo täällä.

 Millainen olisi ainutkertaisuuksien yhteiskunta?

En lakkaa ihmettelemästä.

Uskon siis merkillisyyteen. 

 Mielipide lyhytnäköinen, taide pitkä.

Kun leikin sanoilla, mietin sivistyksen perusteita.

Haluaisin olla radikaalin naiivi, mutta miksi?

On outoa ja vieraannuttavaa olla ammatikseen tietoinen.

Teen asiat vaikeilla tavoilla. Se kannattelee minua vaikkei kannata.

Vapaa taiteilija olisi vapaampi kuin unissaan.

 Tavoittelen omaperäisyyttä. Olen siis klisee.

 Lyyrinen? Lähes nyt.

Ajatuksen tasolla, monessa mielessä.

Toisinaan peilistä näkyy läpi ja soperrus puristuu sanoiksi vaivoin.

Vaikea mieli, tahto, tahtoo, mielii vaikeaa.

Tajuisuus on vaikeaa, jos mielii tajuta kaiken.

Runous ei ole merkittävää, runous merkitsee,

minkä vain, mitä vain.

Vaikealta tuntuisi kuvitella ihminen, joka ei usko uniinsa edes sen vertaa, että pitäisi niissä niissä näyttäytyviä aihepiirejä merkityksellisinä.

Valta näkyy siinä, mihin yksilön on sopeuduttava. Siinäkin se näkyy, milloin näin sopii väittää ja milloin ei.

Kenties monikin etsii tietoa siinä toivossa, että se rajoittaisi mahdollisuuksia ajatella toisin.

Elottomuuden

monimuotoisuudesta

lumihiutaleet.

Pelottaa, että tarvitsemani yksinäisyys pelottaa paljon enemmän niitä, jotka tarvitsevat minua, kuin niitä, jotka eivät tarvitse. Ja tämä pätee sekä sisäiseen maailmaani että ulkoiseen.

Kirjani tunnetaan huonosti. Luultavasti niissä on jotain, mikä ei tahdo tulla tunnetuksi.

Vaikka (ja koska) kielenkäytössäni on kansanomaisia ja holtittomia piirteitä, tunnen hyvän maun kalterit ympärilläni. Jos tekstini onnistuu puhuttelemaan, alan epäillä epäonnistuneeni.

 Täydellisyyttä tulee lähestyä vaivihkaa.

Vierastan tärkeyttä, tärkeys turruttaa. Tärkeys on karkeasyistä, syistä karkeaa.

 Mitä tahdon tehdä? Kysyä kauniisti.

Julkisuus on valtaa. Se turmelee niin ihmisen kuin asiankin.

 ”Uskon itseeni. Katsotaan, mihin se riittää.”

Väkisinkin sitä tulkitsee ja aina jotenkin väärin.

Voiko omasta mielivaltaisuudestaan tietoinen ilmaisu olla poliittista?

Olenko onnistunut vai epäonnistunut, jos minua on vaikea lokeroida?

Kulttuurin kuluttaja kuulostaa maaperän köyhdyttäjältä.

 Läheltä kuultuna satakielikin on sotakieli.

Vastustan kaunisteltua matalamielisyyttä ja sorrun siihen itse. Tämä on totuus kaikesta mitä teen.

Vaatimuslista ei synnytä loistoa. 

Tiedän tämän mutta vaadin silti.

Ahkeran sanankäyttäjän tunnistaa laiskoista sanoista.

 Voiko kirjoittamalla vapautua vaiko vain sotkeutua?

Jotain aavistuksen falskia siinä aina on, kun ulkopuolisuuden kokemukset yhdistävät meidät.

Näinä aikoina tarkoitus näyttää pyhittävän keinot. Sukupolvellani ei ollut sellaista.

Luultavimmin olen osa ongelmaa, joka on osa minua.

Kaikki arvostavat omaperäisyyttä paitsi koulukiusaajat ja yhteiskunta.

Elämä jakautuu kahteen jaksoon, joista toisessa on useammin liian nuori kuin liian vanha ja toisessa toisinpäin.

Tarvitsen vain sen verran valtaa ja julkisuutta, 

että kaikki näkevät, miten viisaasti olen hiljaa.

Osallistumalla taloudelliseen toimintaan yksilö tai yhteisö pyrkii kohentamaan tai ylläpitämään elin- tai kuolintasoaan.

Aina voi sanoa kevyemmin, tarkemmin, omaehtoisemmin.

Olen taipuvainen ajattelemaan, että ihmiselämän tarkoitus on ajatella enemmän – lisäys: tai toisin – kuin on tarpeen tai hyödyllistä.

 Aina mieluummin epävarma kuin pelon sekoittama.

Teen taidetta, koska irrallisuuteni ei mahdollista tieteen tekemistä. Siinä se, ankarasti yksinkertaistettuna.

Eläytyvä tulkinta on yleensä hyvänsuopa, ellei tulkitsija itse ole jotain muuta. 

Merkityksen jano tuottaa merkitystä edeltävää kärsimystä.

Merkityksen jano tuottaa kärsimystä. Tietäväisesti puhumme tiedostamattomasta.

Odotatte, aikalaiset, että tämän sanoisi joku hahmo.

Merkityksen jano tuottaa kuvaamatonta kärsimystä.

Uljainta runoudessa on heittäytyminen lukijan arvostelukyvyn varaan. Tämä ei ole runoutta.

 Peikkous vahvistaa säännön.

Miten elää miten elää?

Entä jos olennaisin onkin liian intiimiä kirjoihin ja verkkoon?

Post-post-post: kuolevatko ironia ja totuus yhdessä?

Uskottavalta ei vaadita uskoa.

Sanoisinko, että taide on vähän kuin elämää mutta vapaampaa vaiko että elämä on vähän kuin taidetta mutta vapaampaa.

Lentokone ilta-auringossa, pieni korallinpunainen komeetta.

Vallassa on pitelemistä.

 Credo: rauha ja rakkaus tulevat yksinkertaisiksi.

Rauha ja rakkaus kannattaa olettaa yksinkertaisiksi.

Rauha ja rakkaus on viisainta olettaa yksinkertaisiksi.

Rauha ja rakkaus lienee viisainta olettaa yksinkertaisiksi.

Rauha ja rakkaus on syytä olettaa yksinkertaisiksi.

Lause on kirjoittamaton muunnelmasarja.

 Saisipa reitiltä eksynyt edes nauttia avarista näkymistä.

Jos Nietzsche eläisi, äityisikö hän julistamaan, että tahto on kuollut?

Olemmeko jotenkin enemmän tai vähemmän kuin yhteyksien etsijöitä?

Haluatko sanoa, mitä haluat sanoa?

Ideat ovat hallitsemattomia luontojaan.

Ateena vai areena?

En yhdistäisi hedonismia nuoruuteen. Iän myötä oppii arvostamaan hyvää oloa.

Miten paljon saisikaan aikaan, jos pitäisi tekojaan hyvinä ja kauniina ja sanojaan tosina.

On mahdollista, ettei itseironiani ole niin nöyrää eikä niin romanttista kuin kuvittelen.

Avaruussiirtokunnat ovat musertavan nostalgian pesiä. Kuvittele: kylmä tyhjiö alkaa heti ulko-ovelta.

Kun runoilija päättää kouluttaa itselleen lukijakunnan, syntyy esoteerinen liike.

On elokuu, ihmisen tehtävä on muistaa pilvet ja pölyhituset ja lyhytikäiset hyönteiset.

Mitä on ihmisenä kypsyminen? Loppukesän melankolia saa vuosi vuodelta uusia kerroksia, kierroksia.

 Miten uni onkaan kuin valvetta koetumpi kokemus.

 Tosiasioista masentavimpia ovat realiteetit eli olosuhteet.

Haluamme edes traumatisoitua jostain ihmistä suuremmasta.

Sotien syyt ovat maailmankostamukselliset.

Mitä ajatteluun tulee, ja tuntemiseen, koen olevani vasta alussa.

Mikä vallantunne: keksiä itse se kone, jonka orja on.